Kuuletko laulun, joka kantautuu vuorten takaa? Se on kutsumme kotiin, josta meidät kerran karkotettiin. Muistan yhä punaiset lieskat, jotka söivät tieltään kaiken sen, mikä oli minulle tuttua. Se ajoi minut pakoon, heitti erämaan syliin opettelemaan, kuinka elämä rakennetaan uudelleen. Pelko ja viha istuivat hartioilleni, ajoivat pois onnen ja levollisuuden. Surun vangitsin häkkiin ja kätkin niin syvälle, ettei kukaan sitä milloinkaan löytäisi. Minun tarkoitukseni oli olla vahva. Kuningas, jota kansa voisi seurata ilman epäilyksen varjoa sydämissään. Se oli kohtalo, johon vereni minut sitoi.
Vihdoin on koittanut päivä, jona kuljen takaisin kotiin. Rinnallani on vain pieni joukko, joka oli tukenani kun sitä eniten tarvitsin. He, jotka eivät käänny takaisin syvimmänkään rotkon kohdalla. Haluaisin kiittää heitä, mutta en tunne oikeita sanoja.
Haluan nähdä taas vuorten syliin rakennetun kaupungin. Haluan saada takaisin aarteen, joka kansaltani varastettiin. Haluan, että nämä kaunan kahleet vihdoinkin katkeavat. Haluan maksaa takaisin siitä vääryydestä, johon peto ajoi meidät vuosia sitten. En lepää, ennen kuin näen tulen sammuvan sen hengityksen mukana.
Me olemme sotureita, kuningaskuntamme muurien viimeiset suojelijat. Viimeiset sankarit, jotka voivat saattaa päätöksen taistelun, joka alkoi jo kauan aikaa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti